En tiedä mitä tästä tulee, mutta kokeillaan, jos edes pääpiirteet saisin teille kerrottua...
Oltiin puhuttu Henrin kanssa jo jonkin aikaa koiran ottamisesta, jos sopiva sattuisi kohdalle tarjoaisimme sille kodin. Sen kummemmin ei rescueta edes ajateltu. Ihan pentua emme halunneet, joten katseltiin jo hieman vanhempia koiria.
Näin Dikistä ilmoituksen Apulassa ja otin myyjään yhteyttä. Ilmoituksen perusteella koira kuulosti meille sopivalta ja oli siinä ilmoituksessa kuvakin. Jätkän korvat ja ystävällinen ilme sulatti sydämen heti. Ei mennyt kauaa kun myyjä vastasi viestiini. Sähköpostittelimme jonkin aikaa, kerroimme meistä ja myyjä kertoi Dikistä.
Aloimme vakavasti harkitsemaan Dikin ottamista. Sovimme, että koira tulee meille koeajalle pariksi viikoksi ja sinä aikana päätämme jääkö se meille lopullisesti.
Diki oli silloin Venäjällä sijaiskodissa eräässä perheessä, josta se tuli rajan yli suoraan meille. Koiralla oli tullessaan mukanaan kaikki tarvittavat paperit (mm. kansainvälinen passi rokotuksineen ja madotuksineen, valvontaeläinlääkärin ja tullieläinlääkärin terveystodistukset, mikrosirutarrat + mikrosiru itsessään jo nahan alla, rabiestodistus, luovutusasiakirjat...). Niinhän siinä kävi, että tämä ruskeasilmäinen komistus sulatti meidän sydämet ja sai paikan perheestämme.
Tosiasiassa meille ei juurikaan ollut merkitystä sillä, onko koira rescue vai jokin muu. Diki tuli meille perheenjäseneksi ja arvostamme sitä. Eniten mietitytti, mitä kora on kokenut aiemmin, onko sitä ehkä lyöty tai muutoin kaltoinkohdeltu ja kuinka se suhtautuu uusiin asioihin. Menneisyys vaikuttaa ehkä eniten siinä, että Diki on arka ja epäileväinen etenkin vieraita kohtaan. Arvostan todella paljon sitä työtä, mitä ihmiset tekevät näiden eteen. Uskomatonta ja hienoa ajatella, että kadulla eläneistä koirista saa näin upeita perheenjäseniä.
Ensimmäisinä päivinä Diki oli todella arka, se oli matkustanut kuuden tunnin matkan. Se vahti ulko-ovea kuin kuuta nousevaa. "Jos se vaikka avautuisi ja pääsisi livahtamaan". Ulkoiltiin ahkerasti, siellä haistellessaan jätkä rentoutui.
Vaikka hauva oli arka, niin missään vaiheessa se ei kuitenkaan ole ollut vihainen, ainoastaan Henrille se murisi sängyn alta ensimmäistä kertaa hänet nähdessään. Nopeasti Diki kuitenkin tottui ja nyt se on enemmän Henrin koira kuin minun... :D
Ulkokuoren alta paljastuikin mahdoton sylivauva, joka rakastaa (ja kerjää) rapsutuksia ja huomiota. Uudet asiat tietysti jännittivät ja jännittävät vieläkin.
Ollaan koitettu sosiaalistaa Dikiä mahdollisimman paljon. Nyt kun se on vielä nuori, niin on helppo opettaa sille uusia asioita ja näyttää uusia ihmisiä ja paikkoja. Diki uskaltaa jo luottaa ja turvautuu uusien asioiden äärellä meihin. Tosi hyvin hauva onkin jo ottanut omakseen minun sekä Henrin vanhemmat sekä muutaman sukulaisen. Useamman kerran nähneenä se menee jo häntä heiluen vastaan eikä lähde peruuttaen pois ja vilkuile epäilevästi.
Tottakai tälläisen koiran kanssa joutuu tekemään ehkä enemmän töitä siinä, että se alkaa luottamaan ja uskaltaa nauttia elämästään. Onneksemme Diki osaa kulkea hihnassa ja oli jo valmiiksi peruskoulutettu, kun se meille tuli. Se helpotti jollain tapaa, eikä tarvinnut aloittaa peruskoulutusta alusta. Myyjän kanssa ollaan pidetty yhteyttä kuulumisin ja kuvin, on ihana huomata, miten hänestäkin tuntuu sähköpostien perusteella, että Diki on juuri oikeassa paikassa.
Ei kyllä kaduta yhtään, että tuli otettua rescuekoira. Dikin kanssa on tosi mukava touhuta ja on kiva, kun joku tulee häntä heiluen vastaan kun menee kotiin. Alussa vähän epäilytti arkuus, mutta tiesin, että se helpottaa kun koira ottaa meidät isännikseen ja uskaltaa luottaa. Tässä sitä nyt vanhennutaan ja eletään yhdessä. :)
Mitä te lukijat tahtoisitte lukea Dikistä, kommentoikaa ihmeessä jos on jotan toivomuksia!
